Sanotaan että kun näkee tähdenlennon, täytyy toivoa jotakin. Minä en toivonut rutkasti rahaa, komeaa poikaystävää tai muuttoa luksuslukaaliin. Toivoin etten muistaisi kuka olin. En halunnut nähdä mielessäni niitä lukuisia kertoja kun isäni löi minua tai äitiä, sitä miten äiti hakeutui viinipullon seuraan tapeltuaan isän kanssa, äidin ennenaikaista kuolemaa tai isän joutumista vankilaan. En halunnut joutua enää kertaakaan murehtimaan surkeaa elämääni tai huonoa koulumenestystäni. Halusin aloittaa kaiken alusta.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ensimmäiset aamuauringon säteet tunkeutuivat verhojen läpi ja herättivät minut. Päätäni särki kaameasti, mutta nousin silti jalkeille. Hamuillessani silmät unisina aamutakkiani naulakosta, tajusin etten ollut koskaan ennen edes käynyt tässä paikassa. Mikään huoneessa ei näyttänyt tutulta ja minut valtasi pieni paniikin omainen tunne. Missä olin ja miten olin tänne joutunut? Rahoitin kuitenkin itseni nopeasti, tälle kaikelle täytyisi varmasti olla joku järkevä selitys. Nappasin lattialta kulahtaneen yöpuvun ja puin sen alusvaatteitteni päälle. Huoneessa oli kylmä ja päätäni särki entistä kovemmin. Päätin lähteä tutkimaan paikkoja, ehkä löytäisin samalla särkylääkettä.

Ennen huoneesta poistumistani vilkaisin vielä nopeasti seinälle ripustettuun peiliin. Hassua miten olin ihan unohtanut naamallani olevan näin paljon pisamia. Ja miten etuhiukseni olivat päässeet kasvamaan näin pitkiksi? Jätin kuitenkin peilikuvani ja astuin ovesta ulos. Suoraan vastapäätäni olevan huoneen ovi oli rakosillaan ja näin jonkun istuvan huoneessa.

Koputin varovasti oveen:

"Anteeksi, mutta sattuisitko tietämään mistä voisin löytää särkylääkettä?"

"No mutta Carla, tiedäthän sinä että lääkekaappi on alakerran vessassa." Vaaleahiuksinen nainen vastasi.

"Hmmh, niin totta kai." Yritin teeskennellä tietoista asiasta.

Nainen selvästikin tunsi minut, tiesihän hän nimenikin. Tarkemmin ajatellen minäkään en muistanut sitä hetki sitten! Tämän täytyy johtua päänsärystä, en muuten voi olla näin hajamielinen ja huonomuistinen.

Alakerrassa löysin helposti vessaan ja onnekseni lääkekaapissa oli särkylääkettä. Laitoin pillerin suuhun ja täytin altaan reunalla olevan vesilasin. Kohta pitäisi helpotta…

Pari tuntia myöhemmin olin syönyt naisen kanssa aamiaista. En ollut vieläkään kertonut, etten tiennyt missä olin ja mitä tein täällä. Nainen oli puhunut minulle kuin omalle tyttärelleen ja kertonut että ystäväni Violet tulisi tänään kylään ja hän voisi viedä meidät kaupungille. Pikku hiljaa minulle alkoi valjeta, etten enää tiennyt ketkä olivat vanhempani, minkä ikäinen olin tai minkä nimisiä ystäviä minulla oli. En muistanut kerrassaan mitään elämästäni!

Palasin samaan huoneeseen missä olin nukkunut edellisyön ja mahdollisesti monta muutakin yötä. Kaivelin kaappeja ja laatikostoja löytääkseni edes jonkunlaisen tiedonmurun siitä kuka olin. Yöpöydän laatikosta löysin kuin löysinkin passin, jossa oli kuvani. Carla Maria Hamilton, syntynyt 15.6.1992 Lontoossa. Olin siis 15-vuotias ja tämä talo sijaitsi luultavasti Lontoossa. Sujautin passin takaisin laatikkoon sillä kuulin portaista askelia. Huoneeseen astui ikäiseni, kaunis mustahiuksinen tyttö. Hänen täytyi olla ystäväni Violet.

"Moi Carla!" Tyttö sanoi heleällä äänellä.

"Ai hei Violet" Vastasin ja yritin kuulostaa pirteältä.

Violet istui huoneessa olevaan nojatuoliin ja rupesi kertomaan juttua koulun uudesta oppilaasta. Violet vaikutti oikein mukavalta ihmiseltä, ehkä voisin kertoa hänelle tilanteestani. Onhan hän luultavasti paras ystäväni. Kun Violet lopetti kertomuksensa, oli vuoroni puhua:

"Minun pitäisi kertoa sinulle jotain. En muista kerrassaan mitään itsestäni tai perheestäni. En tiedä sinustakaan muuta kuin nimesi."

Violet näytti erittäin hämmentyneeltä.

"Oletko satuttanut pääsi tai jotain?" Sai hän lopulta sanotuksi.

"Itse asiassa en muista sitäkään, mutta päätäni on särkenyt kovasti koko päivän, edes särkylääke ei ole auttanut."

"Ehkä sinun pitäisi pyytää äidiltäsi kyyti sairaalaan. Päävammat ei ole leikin asia."

Vaaleahiuksinen nainen siis tosiaan oli äitini.

"Niin varmaan. Mutta voisitko ensin kertoa jotain elämästäni. Olen täysin pihalla kaikesta." Kysyin ja huomasin miten silmäkulmistani valui muutama kyynel.

"Totta kai. Nimesi on Carla Hamilton ja olet 15-vuotias, kuten minäkin. Vanhempasi ovat eronneet ja asut äitisi Helenin kanssa täällä, Lontoon itäosassa sijaitsevassa Hackneyn kaupunginosassa. Isäsi nimi on Tom ja käyt hänen luonaan Walesissa kerran kesässä. Olemme yhdeksännellä luokalla ja sinä aiot jatkaa vielä lukion jälkeen yliopistoon. Olemme harrastaneet balettia jo kohta kuusi vuotta ja käymme treeneissä kolme kertaa viikossa. Ainiin, ja sinulla on 16-vuotias poikaystävä Peter. Hän on tosi söötti."

"Minullako poikaystävä?! Johan on aikoihin eletty. Mutta miten voin tästä eteenpäin seurustella hänen kanssaan, kun en muista koskaan edes jutelleen hänelle?

Olin niin sekaisin tästä kaikesta, että minun oli pakko käydä sängylle makuulleni. Pyysin Violetia hakemaan äitini paikalle. Ehkä minun oli tosiaan paras piipahtaa lääkärissä.

Sairaalareissujen jälkeen olin totaalisen uupunut. Olimme joutuneet odottamaan sairaalassa monta tuntia, ennen kuin vuoroni tuli. Päässäni ei lääkärin mukaan ollut mitään vikaa. Hän määri minulle reseptin vahvempiin särkylääkkeisiin ja sanoi muistinmenetykseni olevan tilapäistä ja johtuvan päänsärystä.

Olin helpottunut, kohta muistaisin kaiken mitä Violet oli kertonut minulle ja paljon muuta. Nämä ajatukset mielessäni nukahdin olohuoneen sohvalle.

Anteeksi jos osa oli mielestänne lyhyt, mutta ajattelin että esittely jakso voisi lyhyempi...