Otin vihdoin itseäni niskasta kiinni ja sain toisen osan valmiiksi. Anteeksi kauheasti että olette joutuneet odottamaan näin pitkään!

Osa on aika lyhyt ja suurin osa kuvista on otettu Carlan selän takaa, pahoitteluni. Muistathan katsoa myös päivitetyt henkilöt.

 

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

"Äiti tule auttamaan!" Heräsin omaan avunhuutoni.

Olin hiestä märkä ja lakanat olivat menneet myttyyn, näin taas painajaisia. Kuulin äidin askelten lähestyvän huonettani.

"Kulta, mikä hätänä?! Näitkö taas painajaisia?"  Hän kysyi pelokas ilme kasvoillaan.

"Joo, ne ovat piinanneet minua jo miltein kaksi viikkoa! En saa yöllä nukutuksi ja kouluni kärsii."

 

Oli kulunut tasan kaksi viikkoa siitä kun kävimme lääkärin vastaanotolla, eikä muistini ei ollut vieläkään palautunut. Ainoastaan painajaisunissani näin välähdyksiä menneestä. Useissa unissani kuulen naisen nyyhkyttävän ja näen hämärästi miehen heittelemässä tavaroita ympäri taloa.

 

 

Onneksi äitini ja Viola ovat olleet tukenani ja olemme yhdessä selailleet läpi vanhoja valokuva-albumeita. Kuvia joissa minä istun jäätelötötterö kädessäni äidin ja isän välissä, kuvia joissa opin ajamaan polkupyörää ilman apupyöriä, sekä vanhoja koulukuvia. Aina kuvia katsellessani minua alkaa itkettämään, tuntuu niin pahalta etten muista mitään menneisyydestäni

 

Tänäiltana olin sopinut treffit Peterin kanssa, mutta en aikonut kertoa hänelle mitään muistinmenetyksestäni. Violet oli valmistanut minua tapaamiseen, kertonut kaikkea Peteristä ja siitä missä ja miten tapasimme ensimmäisen kerran. Mitään kovin romanttista se ei ollut, olin törmännyt Peteriin BurgerKingin kassajonossa ja läikäyttänyt kokista hänen hupparilleen. Onneksi Peter oli vain nauranut koko jutulle ja tullut istumaan kanssani samaan pöytään.

 

 

Muutama tunti ennen treffejä mahani oli ihan sekaisin, enkä tiennyt mitä pukisin päälleni tai miten laittaisin hiukseni. Pengottuani hetken aikaa kaappeja, valitsin ylleni farkut ja kauniin topin, kietaisin kaulaani helmet ja jätin hiukseni vapaaksi. Sipaisin vielä huulilleni persikan väristä huulikiiltoa ja poskilleni punaa. Olin valmis!

 

 

Saavuttuani tapaamispaikalle, huomasin Peterin jo istuskelevan nurkkapöydässä. Huomattuaan minut hän nousi kohteliaasti ylös ja tarjosi minulle istumapaikkaa. Mikä herrasmies, ajattelin.

"Carla, mukava nähdä sinua pitkästä aikaa." Hän sanoi reippaalla äänellä, sipaisten samalla hiuksiani. Tunsin punastuvani, mutta yritin pitää itseni koossa.

"Niin sinuakin. Anteeksi etten ole soittanut sinulle pitkään aikaan, mutta kotona on ollut vähän ongelmia."

"Ei se mitään, minullakin on ollut kiireitä fudistreenejen kanssa." Peter sanoi hymyillen suloisesti.

 

 

Ilta oli kaiken kaikkiaan oikein onnistunut ja ennen lähtöä kotiin, hän suuteli minua hellästi ja sanoi soittavansa huomenna. Sillä hetkellä olin todella onnellinen.

 

Päivät kuluivat ja aloin sopeutua elämääni. Muistini ei ollut palautunut, mutta painajaiset olivat onneksi jättäneet minut rauhaan… Ainakin toistaiseksi. Oli enää viikko kesäloman alkuun, joka tietäisi reissua isäni luokse Walesiin. Olin matkasta niin hermostunut, etten ehtinyt edes murehtimaan sivu suun mennyttä roolia balettiopistoni joka vuotuisessa kevätnäytöksessä. Onneksi isäni kuitenkin tiesi tämän hetkisestä tilanteestani, enkä joutunut selittämään sitä hänelle kasvotusten.

 

 

Lähtöäni edeltävänä iltana isä soitti ja kertoi vastassa minua odottavan yllätys. En malttanut odottaa, halusin jo päästä tutustumaan isääni ja yllätys paikanpäällä vain lisäsi kärsimättömyyttäni.

Junamatka sujui oikein hyvin, viereisessä penkissä istui oikein mukavan oloinen nuorimies. Juttelimme viikonloppu suunnitelmista ja yllätyksekseni hänkin oli matkalla samalle paikkakunnalle missä isäni asui. 

 

 

Asemalla hän ojensi minulle paperilapun, jossa luki hänen nimensä ja puhelinnumeronsa. Olin ihmeissäni, mutta muistin silti kiittää häntä ja toivottaa hyvät viikonloput.

 

Isä oli sanonut odottavansa minua aseman parkkipaikalla, mutta käveltyäni sinne ei isää näkynyt missään. Istahdin isomman matkalaukkuni päälle ja kaivoin taskustani paperilapun jonka mies oli minulle antanut. Junassa hän oli kertonut olevan Johnny, 19-vuotias opiskelija Lontoosta. Hän oli tullut tänne tapaamaan vanhaa luokkakaveriaan ja aikoi viipyä noin viikon. Olisiko väärin soittaa hänelle, seurustelinhan Peterin kanssa? Mutta mitä haittaa siitä olisi, tuskinpa Johnny olisi minusta siinä mielessä kiinnostunut. Mietteeni keskeytti isän ääni ja nostettuani katseeni huomasin hänen viittovan toiselta puolelta parkkipaikkaa. Isä näytti yhtä nuorelta kuin vanhoissa valokuvissa.

 

 

"Anteeksi että olen myöhässä, mutta kotona oli ongelmia Debin ja Rileyn kanssa." Isä sanoi, halaten samalla minua.

"Ei se mitään. Mutta kuka on Riley?"

"Yllätys josta kerroin sinulle puhelimessa." Isä vastasi, virnistäen hassusti.

Isä oli kertonut minulle puhelimessa, että hän ja hänen uusi vaimonsa Deb asui Walesin maaseudulla, suloisessa valkoisessa tiilitalossa. Automatkalla mietin isän yllätys, olikohan se kissanpentu jota olin pitkään toivonut?

 

 

Reilun tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme talon pihaan. Puutarha näytti upealta ja hyvin hoidetulta. Olihan Debillä yllin kyllin aikaa, hänhän ei käynyt ollenkaan töissä.  Keittiössä meitä vastassa oli kaunis punahiuksinen nainen, joka oli pukeutunut rentoon kotiasuun.

 

 

"Hei kulta. Missäs pienokainen on?" Isä kysyi suukottaen naista poskelle.

"Yläkerrassa, hän nukahti juuri." Deb vastasi ja katsoi sitten minuun: "Mukava nähdä sinua Carla, pitkästä aikaa!"

Vastasin hänelle hymylläni, halusin päästä nopeasti yläkertaan Rileyn luo.

"Tule." Isä viittoi ja alkoi kiivetä rappusia yläkertaan.

 

 

Menimme toiseen yläkerrassa olevista huoneista ja isä laittoi sormen suunsa eteen. Huoneen perällä olevassa kehdossa tuhisi pieni suloinen vauva.

"Isä, mikset ole kertonut minulle aikaisemmin?" Kuiskasin hiljaa, katsellen samalla tyttöä.

"Sinulla on ollut niin paljon muuta ajateltavaa. Voit ihastella häntä tarkemmin, kunhan hän herää." Isä vastasi ja lähti kävelemään ovelle päin.

Silitin vielä vauvan pyöreitä kasvoja ja lähdin isän perään. Minusta oli tullut isosisko.

 

Ikävä kyllä joudun jättämään tarinan muutaman viikon taulle, koska aikani ei millään riitä koulun käymiseen, harrastuksiin ja kahden blogin ylläpitämiseen. Seli seli...

Kuitenkin kun aikaa löytyy, yritän saada seuraavan osan tulemaan. Anteeksi kamalasti!

Sanotaan että kun näkee tähdenlennon, täytyy toivoa jotakin. Minä en toivonut rutkasti rahaa, komeaa poikaystävää tai muuttoa luksuslukaaliin. Toivoin etten muistaisi kuka olin. En halunnut nähdä mielessäni niitä lukuisia kertoja kun isäni löi minua tai äitiä, sitä miten äiti hakeutui viinipullon seuraan tapeltuaan isän kanssa, äidin ennenaikaista kuolemaa tai isän joutumista vankilaan. En halunnut joutua enää kertaakaan murehtimaan surkeaa elämääni tai huonoa koulumenestystäni. Halusin aloittaa kaiken alusta.

 

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ensimmäiset aamuauringon säteet tunkeutuivat verhojen läpi ja herättivät minut. Päätäni särki kaameasti, mutta nousin silti jalkeille. Hamuillessani silmät unisina aamutakkiani naulakosta, tajusin etten ollut koskaan ennen edes käynyt tässä paikassa. Mikään huoneessa ei näyttänyt tutulta ja minut valtasi pieni paniikin omainen tunne. Missä olin ja miten olin tänne joutunut? Rahoitin kuitenkin itseni nopeasti, tälle kaikelle täytyisi varmasti olla joku järkevä selitys. Nappasin lattialta kulahtaneen yöpuvun ja puin sen alusvaatteitteni päälle. Huoneessa oli kylmä ja päätäni särki entistä kovemmin. Päätin lähteä tutkimaan paikkoja, ehkä löytäisin samalla särkylääkettä.

 

 

Ennen huoneesta poistumistani vilkaisin vielä nopeasti seinälle ripustettuun peiliin. Hassua miten olin ihan unohtanut naamallani olevan näin paljon pisamia. Ja miten etuhiukseni olivat päässeet kasvamaan näin pitkiksi? Jätin kuitenkin peilikuvani ja astuin ovesta ulos. Suoraan vastapäätäni olevan huoneen ovi oli rakosillaan ja näin jonkun istuvan huoneessa.

 

 

Koputin varovasti oveen:

"Anteeksi, mutta sattuisitko tietämään mistä voisin löytää särkylääkettä?"

"No mutta Carla, tiedäthän sinä että lääkekaappi on alakerran vessassa." Vaaleahiuksinen nainen vastasi.

"Hmmh, niin totta kai." Yritin teeskennellä tietoista asiasta.

Nainen selvästikin tunsi minut, tiesihän hän nimenikin. Tarkemmin ajatellen minäkään en muistanut sitä hetki sitten! Tämän täytyy johtua päänsärystä, en muuten voi olla näin hajamielinen ja huonomuistinen.

 

 

Alakerrassa löysin helposti vessaan ja onnekseni lääkekaapissa oli särkylääkettä. Laitoin pillerin suuhun ja täytin altaan reunalla olevan vesilasin. Kohta pitäisi helpotta…

 

Pari tuntia myöhemmin olin syönyt naisen kanssa aamiaista. En ollut vieläkään kertonut, etten tiennyt missä olin ja mitä tein täällä. Nainen oli puhunut minulle kuin omalle tyttärelleen ja kertonut että ystäväni Violet tulisi tänään kylään ja hän voisi viedä meidät kaupungille. Pikku hiljaa minulle alkoi valjeta, etten enää tiennyt ketkä olivat vanhempani, minkä ikäinen olin tai minkä nimisiä ystäviä minulla oli. En muistanut kerrassaan mitään elämästäni!

 

 

Palasin samaan huoneeseen missä olin nukkunut edellisyön ja mahdollisesti monta muutakin yötä. Kaivelin kaappeja ja laatikostoja löytääkseni edes jonkunlaisen tiedonmurun siitä kuka olin. Yöpöydän laatikosta löysin kuin löysinkin passin, jossa oli kuvani. Carla Maria Hamilton, syntynyt 15.6.1992 Lontoossa. Olin siis 15-vuotias ja tämä talo sijaitsi luultavasti Lontoossa. Sujautin passin takaisin laatikkoon sillä kuulin portaista askelia. Huoneeseen astui ikäiseni, kaunis mustahiuksinen tyttö. Hänen täytyi olla ystäväni Violet.

 

 

"Moi Carla!" Tyttö sanoi heleällä äänellä.

"Ai hei Violet" Vastasin ja yritin kuulostaa pirteältä.

Violet istui huoneessa olevaan nojatuoliin ja rupesi kertomaan juttua koulun uudesta oppilaasta. Violet vaikutti oikein mukavalta ihmiseltä, ehkä voisin kertoa hänelle tilanteestani. Onhan hän luultavasti paras ystäväni. Kun Violet lopetti kertomuksensa, oli vuoroni puhua:

"Minun pitäisi kertoa sinulle jotain. En muista kerrassaan mitään itsestäni tai perheestäni. En tiedä sinustakaan muuta kuin nimesi."

Violet näytti erittäin hämmentyneeltä.

"Oletko satuttanut pääsi tai jotain?" Sai hän lopulta sanotuksi.

 

"Itse asiassa en muista sitäkään, mutta päätäni on särkenyt kovasti koko päivän, edes särkylääke ei ole auttanut."

"Ehkä sinun pitäisi pyytää äidiltäsi kyyti sairaalaan. Päävammat ei ole leikin asia."

Vaaleahiuksinen nainen siis tosiaan oli äitini.

"Niin varmaan. Mutta voisitko ensin kertoa jotain elämästäni. Olen täysin pihalla kaikesta." Kysyin ja huomasin miten silmäkulmistani valui muutama kyynel.

"Totta kai. Nimesi on Carla Hamilton ja olet 15-vuotias, kuten minäkin. Vanhempasi ovat eronneet ja asut äitisi Helenin kanssa täällä, Lontoon itäosassa sijaitsevassa Hackneyn kaupunginosassa. Isäsi nimi on Tom ja käyt hänen luonaan Walesissa kerran kesässä. Olemme yhdeksännellä luokalla ja sinä aiot jatkaa vielä lukion jälkeen yliopistoon. Olemme harrastaneet balettia jo kohta kuusi vuotta ja käymme treeneissä kolme kertaa viikossa. Ainiin, ja sinulla on 16-vuotias poikaystävä Peter. Hän on tosi söötti."

"Minullako poikaystävä?! Johan on aikoihin eletty. Mutta miten voin tästä eteenpäin seurustella hänen kanssaan, kun en muista koskaan edes jutelleen hänelle?

 

 

Olin niin sekaisin tästä kaikesta, että minun oli pakko käydä sängylle makuulleni. Pyysin Violetia hakemaan äitini paikalle. Ehkä minun oli tosiaan paras piipahtaa lääkärissä.

 

Sairaalareissujen jälkeen olin totaalisen uupunut. Olimme joutuneet odottamaan sairaalassa monta tuntia, ennen kuin vuoroni tuli. Päässäni ei lääkärin mukaan ollut mitään vikaa. Hän määri minulle reseptin vahvempiin särkylääkkeisiin ja sanoi muistinmenetykseni olevan tilapäistä ja johtuvan päänsärystä.

 

 

Olin helpottunut, kohta muistaisin kaiken mitä Violet oli kertonut minulle ja paljon muuta. Nämä ajatukset mielessäni nukahdin olohuoneen sohvalle.

 

 

Anteeksi jos osa oli mielestänne lyhyt, mutta ajattelin että esittely jakso voisi lyhyempi...

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Nimi: Carla Hamilton

Ikä: 15

Carla on tarinan päähenkilö, ujohko mutta silti valmissanainen tyttö. Hän unelmoi pääsevänsä lukion jälkeen yliopistoon ja sitä kautta johonkin arvostettuun ammattiin. Carla on harrastanut jo monta vuotta klassista balettia.

 

Nimi: Helen Andrews

Ikä: 42

Helen on Carlan huolehtiva ja välillä turhan tiukka äiti. Hän on ammatiltaan lakinainen, ja odottaa tyttäreltään paljon. Helen on eronnut miehestään Tomista neljä vuotta sitten.

 

Nimi: Violet Liddy

Ikä: 15

Violet on Carlan paras ystävä ja luokkatoveri. Hän on hyvin ulospäin suuntautunut ja sosiaalinen ihminen, jonka ympärillä pojat pörräävät. Myös Violet harrastaa balettia ja on siinä todella hyvä. Hänen unelmansa onkin tulla kuuluisaksi balettitanssijaksi.

 

Nimi: Peter Tennyson

Ikä: 16

Carlan poikaystävä Peter on lukion ensimmäisellä ja harrastaa aktiivisesti jalkapalloa ja muuta urheilua. Peter on koulussaan hyvin suosittu ja moni tyttö kuolaa hänen peräänsä. 

 

 

Nimi: Tom Hamilton

Ikä: 43

Tom on Carlan nuorekas ja urheilullinen isä, joka asuu uden vaimonsa Debin ja pienen tyttärensä Rileyn kanssa Walesin maaseudulla. Vielä viisi vuotta sitten Tom pelasi jalkapalloa ammattilaistasolla, mutta nykyään hän on keskittynyt valmentajan hommiin ja tienaa työstään oikein mukavasti.

 

Nimi: Debrah Hamilton os. Hawkins

Ikä: 35

Debrah, tuttavallisemmin Deb avioitui Carlan isän Tomin kanssa kaksi vuotta takaperin. Pari tapasi Walesilaisessa yökerhossa ja Tom iski heti silmänsä punapäiseen kaunottareen. Deb hoitaa esikoistaan kotona ja harrastaa puutarhanhoitoa sekä maalausta.

 

 

Johnnyn esittely tulee tänne hieman myöhemmin, ja lisää tietoa Rileysta saatte hänen kasvettuaan.